Miten syöpäni löydettiin?

Lokakuussa 2019 sairastin ylähengitystieinfektion, jonka seurauksena minulta lähti ääni. Tästä jäi päälle paha ja kiusallinen yskä, joka tuntui pakottavan itsensä ulos jostain rintakehästäni. Muistan kun kerran makasin sohvalla ja ihmettelin miksi hengittäessä rintakehästä kuului rahinaa. Mainitsin näistä oireista työterveyslääkärille ja sain lähetteen astma-tutkimuksiin. Sain astma-diagnoosin, mitä en meinannut ensin uskoa. Keuhkokuvat otettiin. Keuhkolääkäri soitti seuraavana päivänä, että oikeassa keuhkossani näkyi olevan imusolmukkeet aavistuksen turvoksissa. Kerroin että nukkuessani oikealla kyljellä, oikeasta keuhkosta kuuluu outoa pihinää. Hän epäili sarkoidoosia ja sanoi, että hän ei olisi kuvasta huolestunut, mutta että radiologin pyynnöstä hän määrää kuukauden päähän seurantakuvan. Yskin ja haukoin henkeä koko syksyn, varsinkin pakkasten tullessa koin ettei henki kulkenut ja että tukehdun. Ravasin lääkärissä koska astmalääkkeillä ei tietenkään ollut mitään tehoa, vaikka avaava lääkkeen vaihdettiin tehokkaampaan.

Yhtenä aamuna yskin limaista verta ja menin heti lääkäriin, sekin laitettiin astman piikkiin. Miten näin nuorella ja tupakoimattomalla olisi voinut olla kyseessä jotain sen vakavampaa?  Joulukuussa menin uuteen keuhkokuvaan ja lääkäri soitti seuraavana päivänä ja ilmoitti lakonisesti ”joo siellä oikeassa keuhkossa näkyy muutoksia, siitä pitäisi ottaa tietokonekuva.” Kyselin, millaisia muutoksia ja hän kertoi että oikeassa keuhkossa näkyi ”tiivistymää keuhkoportin ympärillä” Kun kyseisen asian laittaa googleen, se tarjoaa samantien syöpäsivuja. En silti tietenkään osannut tuossa vaiheessa vielä pelätä sitä tosissani, vaikka olin lukenut että keuhkosyöpä on yleistynyt tupakoimattomilla nuorilla naisilla. Halusin saada varmaa tietoa ennen pelkoja ja spekulaatiota.

Olin kiukkuinen kun TT-kuvaukseen tuli aika 23.12, päivälle jona meidän piti mieheni kanssa olla jo vanhemmillani joulun vietossa. Yritin jopa siirtää kuvausaikaa. Onneksi osastosihteeri osasi puhua minut ympäri ja sai minut ymmärtämään että aika kannattaa pitää kun sen sai noin kiireesti järjestettyä. Olin vain niin varma, että lopulta TT-kuvassa ei näykään mitään. Paljon melua ja pelkoa tyhjästä. Minulle sanottiin, että lääkäri soittaa kuvista 30.12. Olimme tuolloin mieheni perheen luona ja minulle soittikin hoitaja, joka kertoi että minun tulisi mennä seuraavana päivänä labraan ja saman päivän aikana vielä vatsanseudun laajaan TT-kuvaan. Tätä hieman pelästyin. Miksi vatsani kuvataan? Mitä siellä keuhkoissa oikein näkyi?

Sain vastaanottoajan Peijaksen keuhkolääkärille 3.1. ja siellä sain kuulla että oikeassa keuhkossani näkyy kookas, läpimitaltaan 12cm X 7 cm X 7 cm ”neoplastinen massa.” Lääkäri ei halunnut spekuloida mikä se saattaisi olla mutta tarjosi että voisin jäädä sairaslomalle kunnes asia on tutkittu. En ottanut saikkua vastaan, koska saikkua oli tulossa muutenkin niille päiville jolloin minulla oli tulossa tutkimuksia, sillä toimenpiteet olivat rankkoja keuhkoa ajatellen. Seuraavalle viikolle minulle varattiin aika keuhkoputkentähystykseen. Se oli kamalin operaatio missä olen ikinä ollut. Suolistoni on myös aikoinaan tähystetty molemmista päistä eli voin sanoa tietäväni mistä puhun. Olisin ottanut niistä jomman kumman paljon mieluummin. Ensin nielu puudutettiin kamalan makuisella ja kirvelevällä aineella. Tämän jälkeen nenän kautta vietiin putki keuhkoputkeen. Matkalla limakalvoja puudutettiin koko ajan ja niitä huuhdeltiin myös keittosuolalla. Tunsin hukkuvani ja yskäni meinasi pilata koko operaation.

Lopulta lääkäri totesi jotain ”no onpas..” ja näin monitorilla ruman, punaisen kasvaimen. Katsoin siis syöpääni suoraan silmiin ja aloin yskiä kahta kauheammin. Lääkäri yritti rauhoitella minua parhaansa mukaan ja sanoi että jos koepaloja ei saa nyt, tähystys pitää toistaa. Tämä oli tarpeeksi hyvä motivaatio ja sain rauhoituttua kun suljin silmäni, etten nähnyt kamalaa näkyä enää. Kun pääsin kotiin Kelataksin kyydissä, koin oloni kuumeiseksi ja yskin kamalasti. Kuumetta oli lähes 38 astetta ja olin heti yhteydessä keuhkopolille kysyäkseni oliko se normaalia toimenpiteen jälkeen. Sain ohjeeksi seurata oloa seuraavaan päivään. Seuraavana päivänä lämpö oli 37.7 ja soitin päivystysapuun, josta ei kehoitettu vielä lähtemään päivystykseen. Seuraavana päivänä muistan syöneeni herkkusienikeiton, jonka jälkeen minulle tuli järkyttävän huono olo. En jaksanut istua ja kylkeä särki. Luulin että minulla oli selkäkipua(ehei, palaan tähän myöhemmin!) ja menin sänkyyn lepäämään. Yhtäkkiä tärisi horkassa ja kuumemittari näytti 38.6.

Nyt minut käskettiin Peijaksen päivystykseen. Minua oksetti kamalasti ja otin pussin mukaan autoon kun mieheni lähti ajamaan minua päivystykseen. Olen todella huono oksentamaan ja vaikka oloni oli ihan kauhea, en kyennyt oksentamaan. Pelkäsin myös todella paljon, että oksentamisen verta. En osaa sanoa miksi. Olin vain hyvin peloissani koska olo oli niin kauhea ja pelkäsin jo että minulla on syöpä. Päivystyksessä pääsin heti makuupaikalle, tulehdusarvoni olivat yli 260 ja syke jatkuvasti yli 100. Minut otettiin keuhko-osastolle sisään. Oli onni, että tilani romahti vain päivää ennen kuin minun olisi pitänyt tulla Peijakseen ohutneulanäytteeseen, sillä se on osastotoimenpide joten minulle oli jo paikka varattuna osastolla.

Seuraavana päivänä sain kuulla bronkoskopian tulokset: ”Tätä on vaikea kertoa mutta sinulla on syöpä ja se on valitettavsti pahanlaatuinen. Löysimme etäpesäkkeitä maksasta ja munuaisista. Nyt meidän täytyy saada selville, onko se keuhkoperäinen ja mitä tyyppiä se on, jotta voidaan aloittaa oikeanlainen hoito.” Kun minua vietiin sängyssä neulanäytteeseen, valitin selkä- ja kylkikipua. Näytteenotossa tajusin, että kokemani kipu johtui kasvaimesta, joka oli tehnyt tietään kylkiluideni päälle. Kipu oli kamalaa. Toimenpide sujui todella hyvin ja ihana lääkäri kertoi koko ajan mitä hän tekee ja tulee tekemään. Toimenpiteen jälkeen olin kovissa kivuissa ja hengittäminen oli vaikeaa.

Kun pääsin takaisin osastolle, laitoin vanhemmilleni samantien viestin muutaman sadan kilometrin päähän että lähtisivät ajamaan Vantaalle. He ovat maailman ihanimpia ja he lähtivät matkaan samana päivänä. En halunnut kertoa asiasta puhelimessa. Olin huonossa kunnossa, koska kasvain oli aiheuttanut minulle keuhkokuumeen eikä toimivaa antibioottia löytynyt heti. Tulehdusarvoni kävivät yli 400 kunnes ne alkoivat laskea. Osastolle päästyäni olin alkanut oksennella  enkä meinannut pysyä hereillä. Olin hyvin heikkona joten syöpää en oikein jaksanut murehtia vielä siinä vaiheessa. Halusin vain nukkua. Ehkä se oli ihan hyvä ja suojaava asia siinä kohtaa. Pääni kuvattiin myös TT- kuvana.
Mitään ei näkynyt, mutta koska olin kertonut pysyvästä ja pitkäaikaisesta näköhäiriöstä vasemmassa silmässäni, päätettiin pää kuvata vielä magneetilla. Sieltä löytyikin useita, pieniä rengasmaisia pesäkkeitä. Tämä oli itselleni pelottavin tieto. Koska aivot nyt on aivot.

Syöpäni paljastui keuhkoperäiseksi ja lääkäri kertoi minulle, äidilleni ja miehelleni, että sitä ei voi parantaa eikä leikata. Äitini näytti niin musertuneelta että minun oli pakko päästä takaisin huoneeseen sillä aloin voida pahoin. Tilanne oli vain ihan liikaa. Lääkäri mainitsi että he testaavat vielä löytyykö siitä ALK-vaste, sillä jos se löytyy niin syöpään on olemassa täsmälääke. Meni muutama päivä ja sain kuulla että vaste oli löytynyt ja lääke aloitettiin samantien. Pelkäsin syöpää mutta pelkäsin myös lääkkeen aloittamista, koska siinä oli listattuna rankkoja sivuvaikutuksia.

Muistan miten peloissani olin ottaessani lääkkeet ensimmäisen kerran. Minulle kerrottiin, että Alecensa oli ihan uusi valmiste ja se estää ALK-proteiinin leviämisen ja tehoaa koko elimistöön, hyvin myös aivoihin. Lääke pienentää kasvainta ja etäpesäkkeitä. Lääkitys aloitettiin tiistain ja jo perjantain keuhkokuva oli siistimmän näköinen. Nestettä oli enää todella vähän (sitä oltiin otettu sieltä 6 DL  jo pois) Perjantaina pääsin kotiutumaan. Olin vielä niin huonossa kunnossa, että jouduin pyytämään miestäni laittamaan kengät jalkaani ja kävelymatka autolle tuntui kamalimmalta matkalta ikinä.

Kotona oksentelin vielä jonkun verran ja en jaksanut kuin maata, istuma-asentokin oli liikaa. Pikku hiljaa yritin alkaa taas saada ruokaa alas ja jaksaa kävellä korttelin ympäri köpöttelemällä. Aikani meni pitkälti sarjojen, äänikirjojen sekä nukkumisen parissa. Syövästä puhuminen puolisolle tuntui pelottavalta. Oli kamalaa sanoittaa todeksi sitä kaikkea. Puoliso sanoi viisaasti, että aihe pidetään nyt esillä, muuten siitä tulee vain vaikeampaa koko ajan. Tuntui helpottavalta itkeä viimein kaikki pelko ja ahdistus ulos. Pelkäsin kovasti kuolemaa noin ekoina kuukausina. Lääke alkoi kuitenkin toimia kohdallani hyvin ja uskalsin taas hengittää ensimmäisen kontrollin jälkeen. Keuhkoni oli mennyt lyttyyn ja se alkoi taas aueta kasvaimen pienentymisen myötä.