Uusi normaali - luopuminen itsestäänselvyyksistä
Vaikeinta itselleni on ollut tottua uuteen normaaliin. Päästää irti siitä, mikä ”edellisessä elämässä” oli itsestäänselvää. Hyväksyä, että sairaus on se, joka sanelee nyt suurimmalta osin sen, mitä voin ja pystyn. Hoidot ja kontrollit ovat tuppautuneet kysymättä kalenteriini. Koskaan ei tiedä itseä mietityttävistä oireista hoitajalle soittaessa, tuleeko taas käsky lähteä päivystykseen. Luopuminen vanhasta minästä on omanlaisensa suruprosessi. Kun haluaisi jaksaa ja haluaisi tehdä asioita niin kuin ennenkin. Olin vilkas luonnonlapsi , joka rakensi majoja, auttoi isää puutöissä, kulki kesät kalassa pyörällä yksin tai kavereiden kanssa, halusi aina osoittaa että jaksaa ja osaa tehdä asiat yhtä hyvin kuin pojat. Olin ennen sairastumistani ”kyllä minä itsekin voin” ja ”kyllä minä voin senkin tehdä” -tyyppi. Toisaalta olen ollut aina huono pyytämään apua, vaikka olisin sitä oikeasti tarvinnut. Olen halunnut olla vahva, mutta ymmärtänyt myös vahvuuden merkityksen väärin. Se ei ole