Uusi normaali - luopuminen itsestäänselvyyksistä
Vaikeinta itselleni on ollut tottua uuteen normaaliin.
Päästää irti siitä, mikä ”edellisessä elämässä” oli itsestäänselvää.
Hyväksyä, että sairaus on se, joka sanelee nyt suurimmalta osin sen, mitä voin ja pystyn.
Hoidot ja kontrollit ovat tuppautuneet kysymättä kalenteriini.
Koskaan ei tiedä itseä mietityttävistä oireista hoitajalle soittaessa, tuleeko taas käsky lähteä päivystykseen.
Luopuminen vanhasta minästä on omanlaisensa suruprosessi.
Kun haluaisi jaksaa ja haluaisi tehdä asioita niin kuin ennenkin.
Olin vilkas luonnonlapsi, joka rakensi majoja, auttoi isää puutöissä, kulki kesät kalassa pyörällä yksin tai kavereiden kanssa, halusi aina osoittaa että jaksaa ja osaa tehdä asiat yhtä hyvin kuin pojat. Olin ennen sairastumistani ”kyllä minä itsekin voin” ja ”kyllä minä voin senkin tehdä” -tyyppi. Toisaalta olen ollut aina huono pyytämään apua, vaikka olisin sitä oikeasti tarvinnut. Olen halunnut olla vahva, mutta ymmärtänyt myös vahvuuden merkityksen väärin. Se ei ole sitä, ettei tarvitse muita. Eikä sitä, että kätkee omat heikkoutensa. Onneksi opettelin näitä asioita jo ennen tätä syöpää, joka heitti minut yhtäkkiä muiden varaan. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen ei ole edelleenkään helppo asia.
Olen voinut taas päivä päivältä paremmin. Olimme miehen ja koiran kanssa viime viikon saaristossa mökillä ja nautin joka päivästä. On mahtavaa tuntea voimien palautuvan. Luulen sen johtuvan osittain myös uudesta täsmälääkkeestä, jonka aloitin kesäkuun alussa. Sädetetty pää on vielä herkkänä auringolle vaikka toki suojaan sitä parhaani mukaan. Pään kastelu ennen hatun laittamista on helpottanut helteessä.
Olen rakastanut onkimista n. 4-vuotiaasta, jolloin isäni vei minut kalaan ensimmäisiä kertoja. Se on minulle edelleen rakkaimpia rentoutumiskeinoja kesäisin. Ongen varressa kesäauringon paistaessa olen usein onnellisimmillani. Siksi oli niin ihanaa, että kuntoni oli jo sellainen, että jaksoin tonkia onkimadot ja kalastaa. Kahtena päivänä jopa soudin pienen matkan veneellä, jotta pääsin läheiseen kaislikkoon ongelle. Kun tein sen ensimmäisen kerran, tajusin yhtäkkiä että tämäkään, entiselle Viiville niin normaali asia, ei ollut enää itsestäänselvyys. Sain olla kiitollinen, että pystyin soutamaan tuon pienen matkan. Että voin tällä hetkellä niin hyvin. Sumuisesta, lähinnä makuuasennossa ja nukkuessa vietetystä toukokuusta ei nimittäin ole vielä kovinkaan kauan. Mies tosin auttoi veneen vesille ja veti sen lopuksi myös rantaan, siihen ei voimani vielä riittäneet. Se kyllä vähän kolhaisi itsetuntoa, täytyy myöntää!
Olen saanut huomata, että elämä ei kuitenkaan ole aina ihan yksinkertaista.
Koska toisaalta se, että itsestäänselvyydet ovat tämän kaiken myötä vähentyneet, on saanut minut arvostamaan arkisia asioita. Olen oppinut myös olemaan itselleni armollisempi ja päästämään irti liiasta kontrollista tulevaisuuden suhteen.
Se opettaa nöyräksi elämää kohtaan.
Olen oppinut olemaan kiitollisempi siitä, mitä minulla juuri nyt on.
Jokainen päivä, jokainen hetki on lahja.
Eletään siis tänäänkin.
-Viivi
Ps. Tuntuu todella hyvältä olla virallisesti kesälomalla, eikä sairaslomalla.
Odotan kovasti jo paluuta töihin.
Päästää irti siitä, mikä ”edellisessä elämässä” oli itsestäänselvää.
Hyväksyä, että sairaus on se, joka sanelee nyt suurimmalta osin sen, mitä voin ja pystyn.
Hoidot ja kontrollit ovat tuppautuneet kysymättä kalenteriini.
Koskaan ei tiedä itseä mietityttävistä oireista hoitajalle soittaessa, tuleeko taas käsky lähteä päivystykseen.
Luopuminen vanhasta minästä on omanlaisensa suruprosessi.
Kun haluaisi jaksaa ja haluaisi tehdä asioita niin kuin ennenkin.
Olin vilkas luonnonlapsi, joka rakensi majoja, auttoi isää puutöissä, kulki kesät kalassa pyörällä yksin tai kavereiden kanssa, halusi aina osoittaa että jaksaa ja osaa tehdä asiat yhtä hyvin kuin pojat. Olin ennen sairastumistani ”kyllä minä itsekin voin” ja ”kyllä minä voin senkin tehdä” -tyyppi. Toisaalta olen ollut aina huono pyytämään apua, vaikka olisin sitä oikeasti tarvinnut. Olen halunnut olla vahva, mutta ymmärtänyt myös vahvuuden merkityksen väärin. Se ei ole sitä, ettei tarvitse muita. Eikä sitä, että kätkee omat heikkoutensa. Onneksi opettelin näitä asioita jo ennen tätä syöpää, joka heitti minut yhtäkkiä muiden varaan. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen ei ole edelleenkään helppo asia.
Olen voinut taas päivä päivältä paremmin. Olimme miehen ja koiran kanssa viime viikon saaristossa mökillä ja nautin joka päivästä. On mahtavaa tuntea voimien palautuvan. Luulen sen johtuvan osittain myös uudesta täsmälääkkeestä, jonka aloitin kesäkuun alussa. Sädetetty pää on vielä herkkänä auringolle vaikka toki suojaan sitä parhaani mukaan. Pään kastelu ennen hatun laittamista on helpottanut helteessä.
Olen rakastanut onkimista n. 4-vuotiaasta, jolloin isäni vei minut kalaan ensimmäisiä kertoja. Se on minulle edelleen rakkaimpia rentoutumiskeinoja kesäisin. Ongen varressa kesäauringon paistaessa olen usein onnellisimmillani. Siksi oli niin ihanaa, että kuntoni oli jo sellainen, että jaksoin tonkia onkimadot ja kalastaa. Kahtena päivänä jopa soudin pienen matkan veneellä, jotta pääsin läheiseen kaislikkoon ongelle. Kun tein sen ensimmäisen kerran, tajusin yhtäkkiä että tämäkään, entiselle Viiville niin normaali asia, ei ollut enää itsestäänselvyys. Sain olla kiitollinen, että pystyin soutamaan tuon pienen matkan. Että voin tällä hetkellä niin hyvin. Sumuisesta, lähinnä makuuasennossa ja nukkuessa vietetystä toukokuusta ei nimittäin ole vielä kovinkaan kauan. Mies tosin auttoi veneen vesille ja veti sen lopuksi myös rantaan, siihen ei voimani vielä riittäneet. Se kyllä vähän kolhaisi itsetuntoa, täytyy myöntää!
Olen saanut huomata, että elämä ei kuitenkaan ole aina ihan yksinkertaista.
Koska toisaalta se, että itsestäänselvyydet ovat tämän kaiken myötä vähentyneet, on saanut minut arvostamaan arkisia asioita. Olen oppinut myös olemaan itselleni armollisempi ja päästämään irti liiasta kontrollista tulevaisuuden suhteen.
Se opettaa nöyräksi elämää kohtaan.
Olen oppinut olemaan kiitollisempi siitä, mitä minulla juuri nyt on.
Jokainen päivä, jokainen hetki on lahja.
Eletään siis tänäänkin.
-Viivi
Ps. Tuntuu todella hyvältä olla virallisesti kesälomalla, eikä sairaslomalla.
Odotan kovasti jo paluuta töihin.
Kommentit
Lähetä kommentti