Kuntoutumisen tiellä

Välillä on absurdia miettiä, miten vähän aikaa kaikesta on. Silti kuitenkin tuntuu että diagnoosista on ikuisuus. Kun kotiuduin sairaalasta sinä tammikuisena päivänä, en ollut varma mitä olin tullut kotiin tekemään. Odottamaan ihmettä vai loppua. Mitä minulle tulisi tapahtumaan? Olin tässä vaiheessa vielä täysin vuodepotilas. Onneksi minulla on upea perhe ja ystäviä ympärilläni. Minua hoitivat mieheni, hänen perheensä ja äitini. Kaikki vähän vuorotellen. Äiti asusteli parisen viikkoa täällä pääkaupunkiseudulla, kävi kaupassa, siivosi, teki ruokaa ja hoiti myös meidän koiraa. Minulle oli tärkeää, että mieheni ei tarvinnut ottaa vastuuta kaikesta. Olen tästä kamalan kiitollinen perheelleni ja ystävilleni, monet auttoivat usein esimerkiksi koiran ulkoilutuksen merkeissä.

Päivät menivät aluksi täysin sängyn ja sohvan väliä. Oikea keuhko oli vielä lytyssä, syvään hengittäminen sattui ja kiristi. En kyennyt nukkumaan kuin vasemmalla kyljelläni, rintakehä korotettuna. Koin suuria pelkotiloja nukkumaan mennessäni. Luinkin usein pienen iltarukouksen yön varalle miehen kädestä kiinni pitäen.

Oli kuitenkin upeaa, miten aluksi päivä päivältä oloni meni paremmaksi. Se oli aina pieni askel, ihan pieni muutos olotilassa, mutta se antoi toivoa. Täsmälääke alkoi purra. Oli saavutus kun sai syötyä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Aamupalan ja iltapalan lisäksi jopa vähän lounasta! Tai kun jaksoi kävellä jonkun kanssa korttelin ympäri. Tai kun jaksoi istua ystävän seurassa pöydän ääressä hetken pidempään kuin edellisenä päivänä. Tai kun pahoinvointi loppui! Muistan kun tajusin että edellisestä kerrasta oli viikko ja että ruoka oli alkanut pysyä sisällä. Olin myös todella iloinen, kun pystyin taas jakamaan koiran lenkityksen mieheni kanssa.



Yksi merkittävin saavutus oli, kun monen kuukauden jälkeen heräsin yöllä siihen, että nukuin oikealla kyljelläni. En ollut kyennyt siihen sitten lokakuun oireiden alettua. Se oli itselle iso merkki siitä, että nyt mentiin oikeaan suuntaan. Kylkikivut loppuivat vähitellen, mutta lihassärkyä oli tietenkin ihan pelkästä makaamisesta johtuen vielä pidemmän aikaa. Elimistö oli kokenut hyvin kovia ja lihakset alkoivat usein täristä ihan vain suihkussa käynnin jälkeen.

Kerkesin aloittaa oman kuntoutumiseni onneksi ennen koronan eskaloitumista ja olen niin kiitollinen, että lähes päivittäin luonani oli joku ystäväni. Kun aloin voida paremmin, ystävät myös mahdollistivat sen, että pääsin kotoa välillä pois. Kodista oli tullut tietyllä tapaa turvaluola, mutta myös se paikka, missä olin pitkään jumissa koska en jaksanut liikkua minnekään.

Koska kuntoutuminen lähti kuitenkin yllättävän nopeasti käyntiin (lääkärin sanoin vaste lääkkeelle oli poikkeuksellisen hyvä), se antoi ensin hyvin hämäävän kuvan itselleni siitä, että näinkö helppoa tämä olikin. Helmikuun lopussa mietin sitä, kuinka toivottomana lääkäri kertoi minulle tilanteestani. Lähdin sairaalasta saatesanoilla ”Sinulla on nyt se lääke käytössä. Emme voi luvata, että se auttaa, mutta toivotaan parasta.” Muistan miten kurkkua kuristi tuon jälkeen. Ja yhtäkkiä parin kuukauden päästä olin siinä kunnossa jo, että pystyin ihan hyvin kävellä jo pidempiä matkoja ja tehdä kauppareissun. Pystyin myös aloittamaan laulamisen taas jo helmikuussa, mikä oli kyllä itselle kyynelkanavia avaava kokemus.

Palasin töihin vielä maaliskuun puolella. Se tuntuu jotenkin ihmeelliseltä kun ajattelee miten paljon niin lyhyessä ajassa oli tapahtunut. Olin töihin paluusta todella kiitollinen ja iloinen. Olen oppinut paljon perusarjen tärkeydestä ja osaan arvostaa sitä omalla kohdallani huomattavasti enemmän. Minulla on upea työpaikka ja tiimi, jolle olen ollut hyvin avoin tästä kaikesta. Olen saanut heiltä suuresti tukea, he nimittäin näkivät hyvin läheltä sairastumiseni. Heidän joukkoonsa oli ihana palata, vaikkakin etänä.

Maaliskuussa kerkesin myös tehdä vielä yhden haaveeni kuntoutumiseen liittyen todeksi, nimittäin kiipesin takaisin kiipeilyseinälle. Puolellatoista keuhkolla kokemus oli tietysti vähän erilainen kuin ennen, mutta fiilis oli upea. Äiti kommentoikin että varsinainen keuhkosyöpäpotilas.

Kuitenkin, niin kuin olen todennut jossain aiemmassa tekstissäni, tämä sairaus ei ole näin suoraviivainen. Tällä hetkellä voinnissani on tapahtunut takapakkia aivoissa kasvaneen metastaasin takia ja olen aloittamassa sädehoidot ensi viikolla. Yhteensä minulta sädetetään 3 metastaasia aivoista. Olen jälleen sairaslomalla ja tällä hetkellä syöpä tuntuu paljon todellisemmalta ja olen ymmärtänyt sen arvaamattomuuden. Uusi postaus siis tulossa jossain vaiheessa kun sädehoidot ovat alkaneet.




Viivi