Parantumaton syöpä

Tuntuu että kaikkein vaikeinta sairaudessa oli alkuun sanoittaa ja käsitellä sitä, että se on parantumaton. Läheiset tiesivät, että saan syöpään täsmälääkettä ja osalle se oli merkki siitä, että syöpääni parannetaan. Näin halusin ensin itsekin ajatella. Tuntui pahalta jossain vaiheessa korjata sitä käsitystä. Kyllä, kasvaimet voivat pienentyä ja jopa kadota lääkkeellä, mutta ei, minä en parane silti.

Tuntuu myös toisinaan vaikealta sairastaa kun mitään ei näy ulospäin. Siksi sekä mieheni että ystäväni eivät usein seurassani tule edes ajatelleeksi että olen sairas. Missä ei toki mitään vikaa ole. En sitä itsekään jaksa vatvoa. Olisihan se kauheaa tulla koko ajan arvioiduksi sen kautta. Monet sanovatkin, että vakavaa tilannetta ei tajua, koska kuitenkin olen edelleen se sama Viivi.

Täsmälääke on pienentänyt isointa kasvaintani tehokkaasti ja ainoa, mitä itse kropassani huomaan, on keuhkon satunnainen ääntely sekä nopeasti hengästyminen. Saan edelleen myös lamauttavia väsymyskohtauksia ja arki onkin muuttunut siihen, että sitten kun väsyttää niin sitten levätään. Ennen piti aina pusertaa ja olla menossa.

Viikko sitten epileptisiä oireita aiheuttanut aivometastaasi oli kuitenkin itselleni ja ymmärtääkseni monelle läheiselleni herätys siihen, minkä vakavan asian äärellä kuitenkin olemme koko ajan. Tämä syöpä pystyy hyvin hiljaa levitä kehossani kaikessa rauhassa, mikäli sitä ei saa kontrolleissa kiinni.

Vaikka totta kai alkuun diagnoosi syövän parantumattomuudesta oli yksi järkyttävimmistä uutisista, mitä olen elämässäni saanut, tuntuu kuin viikko sitten tapahtunut olisi tehnyt minussa jotain muutosta. Oivalsin, että olen aina muretinut tulevaa tai elänyt menneessä. Aina murehtinut ja suunnitellut, rakentanut janoja. "Sitten kun, sitten kun, sitten kun." Nyt sellaiselle ajattelulle ei enää ole varaa, koska sairaus on ennustamaton. Ja sain tällä itselleni omituisen vapauden tunteen.

Olen nauttinut tällä viikolla siitä, että olen saanut liikkua luonnossa koiran kanssa, kerätä kukkia, kuunnella podcasteja, juoda kahvia parvekkeella ja käydä miehen kanssa heittämässä frisbeegolfia. Jokaisesta päivästä otetaan irti se, minkä pystyy. Tiistaina kävin kontrollikuvissa, pesin pyykkiä ja kävimme kiekkoilemassa. Keskiviikkona taas simahdin iltapäivällä eikä minusta enää loppupäivänä juuri ollutkaan mihinkään. Suunnitelmallisuudesta on tullut vapauttavaa. En aseta itselleni liikaa paineita ja tavoitteita, vaan menen oikeasti päivän ja hetken kerrallaan.

Tietyllä tapaa tämä diagnoosi on siis vapauttanut minut, niin musertavaa kuin se tietyllä tapaa onkin. Olen hyvin avoin tulevaisuudelle, sillä ajatukset siitä, miten sen olisi kuulunut mennä, on nyt tasoitettu ja odotan mielenkiinnolla mitä siihen alkaa kasvaa.