Ai niin mulla on syöpä
Aloitin uuden täsmälääkkeen kesäkuun alussa. Sen jälkeen vointini on mennyt hurjia harppauksia eteenpäin. Uuden lääkkeen myötä olen saanut paljon uutta virtaa ja voimia ja olo on ollut aika lailla normaali.
Kesäkuu on muistuttanut minua siitä, miten nopeasti ihminen on taipuvainen unohtamaan huonon ajanjakson, kun alkaa mennä taas hyvin. Syöpä on tuntunut todella kaukaiselta asialta. On ollut todella vaikea taas ymmärtää sairastavansa keuhkosyöpää, kun virtaa on riittänyt taas vaikka mihin. Faktat, että oikeassa keuhkossani on edelleen aika massiivinen kasvain ja että kuukausi sitten aivoistani on sädetetty kolme kasvainta, ovat tuntuneet täysin irrallisilta omasta itsestäni.
On kuitenkin seikkoja, jotka muistuttavat joka kerta tästä sairaudesta:
Etenkin aamuisin kun herään, ensimmäiset syvät hengitykset tuntuvat kipuna kyljessäni. Allergian aiheuttama limaisuus taas aiheuttaa iltaisin sitä, että keuhkosta kuuluu ärsyttävää pihinää ja kitinää jos makaan oikealla kyljelläni. Hengästyn edelleen hyvin helposti. Sykkeeni on jatkuvasti hieman koholla. Joudun ravata tällä hetkellä uuden täsmälääkkeen takia hyvin usein labroissa, sillä se nostaa mm. kolesteroli- ja maksa-arvojani. Lisäksi joka kerta kun katson peiliin, näen kortisonista aiheutuneen pöhötyksen, sekä sädehoidosta aiheutuneet kaljut kohdat päässäni.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä asia, että sairauden voi aina hetkeksi unohtaa. Sitä ei ole syytä työntää taka-alalle ja kieltää, mutta sitä ei tarvitse muistaa kaiken aikaa. Silloin kun voi huonosti, sairauden muistaa ilman muistutuksiakin. Hyvinä kausina on ihan oikeutettua, että sairaus saa tuntua kaukaisemmalta asialta.
Joinain onnellisina hetkinä suru kuitenkin kuristaa kurkkua kun muistan sairauteni. Kun tajuan, ettei mikään ole enää kuin ennen. Kun olemme ystävien kanssa vaikka heittämässä kiekkoa tai uimassa, heitämme läppää ja olen todella onnellinen, toisinaan sydäntäni vihlaisee. Katson ystävieni ja puolisoni kasvoja ja mietin, kauanko tulen elämään. Mikä on tilanne vuoden päästä. Olenko silloin vielä tässä ja naurammeko samalla tavalla. Sitten taas saan hetkestä kiinni ja murheelliset ajatukset karisevat.
Diagnoosistani on nyt puoli vuotta aikaa. Huomaan, että nyt asiat ovat alkaneet rysähdellä käsiteltäviksi. Enää ei pysty vain etenemään reippaudella sairauden kanssa eteenpäin, vaan nyt on se aika, kun kompastellaan kuolemanpelon ja muiden raskaiden asioiden kanssa, jotka liittyvät tähän sairastumiseen. Mutta niitä on parempi pohtia erillisen postauksen alla, kun olen saanut ajatukseni niiden tiimoilta kasaan.
Ihania kesäpäiviä just sulle!
Viivi
Kesäkuu on muistuttanut minua siitä, miten nopeasti ihminen on taipuvainen unohtamaan huonon ajanjakson, kun alkaa mennä taas hyvin. Syöpä on tuntunut todella kaukaiselta asialta. On ollut todella vaikea taas ymmärtää sairastavansa keuhkosyöpää, kun virtaa on riittänyt taas vaikka mihin. Faktat, että oikeassa keuhkossani on edelleen aika massiivinen kasvain ja että kuukausi sitten aivoistani on sädetetty kolme kasvainta, ovat tuntuneet täysin irrallisilta omasta itsestäni.
On kuitenkin seikkoja, jotka muistuttavat joka kerta tästä sairaudesta:
Etenkin aamuisin kun herään, ensimmäiset syvät hengitykset tuntuvat kipuna kyljessäni. Allergian aiheuttama limaisuus taas aiheuttaa iltaisin sitä, että keuhkosta kuuluu ärsyttävää pihinää ja kitinää jos makaan oikealla kyljelläni. Hengästyn edelleen hyvin helposti. Sykkeeni on jatkuvasti hieman koholla. Joudun ravata tällä hetkellä uuden täsmälääkkeen takia hyvin usein labroissa, sillä se nostaa mm. kolesteroli- ja maksa-arvojani. Lisäksi joka kerta kun katson peiliin, näen kortisonista aiheutuneen pöhötyksen, sekä sädehoidosta aiheutuneet kaljut kohdat päässäni.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä asia, että sairauden voi aina hetkeksi unohtaa. Sitä ei ole syytä työntää taka-alalle ja kieltää, mutta sitä ei tarvitse muistaa kaiken aikaa. Silloin kun voi huonosti, sairauden muistaa ilman muistutuksiakin. Hyvinä kausina on ihan oikeutettua, että sairaus saa tuntua kaukaisemmalta asialta.
Joinain onnellisina hetkinä suru kuitenkin kuristaa kurkkua kun muistan sairauteni. Kun tajuan, ettei mikään ole enää kuin ennen. Kun olemme ystävien kanssa vaikka heittämässä kiekkoa tai uimassa, heitämme läppää ja olen todella onnellinen, toisinaan sydäntäni vihlaisee. Katson ystävieni ja puolisoni kasvoja ja mietin, kauanko tulen elämään. Mikä on tilanne vuoden päästä. Olenko silloin vielä tässä ja naurammeko samalla tavalla. Sitten taas saan hetkestä kiinni ja murheelliset ajatukset karisevat.
Diagnoosistani on nyt puoli vuotta aikaa. Huomaan, että nyt asiat ovat alkaneet rysähdellä käsiteltäviksi. Enää ei pysty vain etenemään reippaudella sairauden kanssa eteenpäin, vaan nyt on se aika, kun kompastellaan kuolemanpelon ja muiden raskaiden asioiden kanssa, jotka liittyvät tähän sairastumiseen. Mutta niitä on parempi pohtia erillisen postauksen alla, kun olen saanut ajatukseni niiden tiimoilta kasaan.
Ihania kesäpäiviä just sulle!
Viivi
Aivan pakko kommentoida. Pienen tyttäreni syöpä diagnoosista on nyt reilu 7kk, mutta 6kk kohdalla aloin vasta ite käymään läpi tätä kaikkea.. Hurjasti voimia, hyvää vointia ja onnellisia hetkiä sinne synkkien asioiden keskelle ❤️
VastaaPoista