Kun saa huonoja uutisia

Viime lääkäritapaamiset eivät ole olleet helppoja.
Ja totesin, että tänne blogiin on mukavampi kirjoittaa kun menee hyvin, vaikeista ja kurjista asioista on vaikea kirjoittaa, koska myös niiden käsittely on haastavaa. Mutta nyt haluan myös kertoa tänne, mitä oikeasti kuuluu.

Rehellinen tilanne on nyt se, että uusi täsmälääkkeeni ei toiminut, ikävä kyllä.
Tästä syystä sairauteni on päässyt etenemään. Sairaus on päässyt leviämään laajalle elimistöön, minulla on uusia etäpesäkkeitä vähän joka puolella ja joudun taas sädehoitoon. Keuhkossa sijaitseva kasvain oli jo löydettäessä kookas ja se on nyt myös kasvanut entisestään. Tunnen sen hengittäessä, oikea puoli pysähtyy syvään hengittäessä ikään kuin seinään. Se aiheuttaa nyt minulle erinäisiä oireita, kuten yskää.

Vietin edelliset viisi päivää sairaalassa osastolla huonon kuntoni vuoksi. Siellä minulle aloitettiin myös pysyvä kipulääkitys, sillä oikeassa keuhkossani on ollut pahoja hengityskipuja ja lannenikamassa sijaitseva etäpesäke on aiheuttanut myös kipuja. Ne onneksi saatiin nyt lääkityksellä kuriin.

Tällä viikolla otetaan taas uusi täsmälääke kokeiluun. Siinä mielessä toivoa on, että kaksi täsmälääkettä on vielä kokeilematta ja sen jälkeenkin on vielä hoitomuotoja. Mutta kun kunto on huono niin myös kuolemanpelko ja toivottomuus lisääntyy.

Mieheni oli eilen myös kuulemassa lääkäriä. Se oli minulle todella tärkeää, että sain pitää häntä kädestä ja myös itkeä hänen olkaansa vasten. Tuntuu musertavalta saada uutisia sairauden etenemisestä, kun hetki sitten vielä oli isommin toivon pilkahduksia näkyvissä. Hoitajat olivat todella ihania ja inhimillisiä ja antoivat meille osastolta vielä tyhjän huoneen, jossa saimme vielä hetken olla ja jutella rauhassa kun lääkäri alkoi kiertää muita potilaita. Minulle oli tärkeää, että sain vielä rauhassa itkeä mieheni sylissä, eikä tarvinnut mennä omalle osastopaikalle peittelemään nyyhkäyksiä muilta potilailta.

Eli tällä hetkellä tilanne ei ole mikään kauhean hyvä fyysisesti eikä myöskään henkisesti. Sain diagnoosin vasta tammikuussa joten lyhyeen aikaan on tapahtunut ihan hirveän paljon. Totta kai toivon koko sydämestäni että seuraava lääke auttaa. Toisaalta pelkään ihan kamalasti että ei auta.

Toivothan minun kanssani parasta? -Viivi